Pohjoismaisessa mallissa kaikilla on oikeus perusturvaan ja tärkeisiin palveluihin -koulutukseen, terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan – ja ne rahoitetaan pääosin verovaroilla.

Kyse on vastavuoroisuudesta ja sopimuksesta, jossa jokainen osallistuu kykyjensä mukaan ja saa tukea silloin, kun sitä tarvitsee. Lompakon paksuus tai varallisuus ei ratkaise.

Tätä kutsun hyvinvoinnin sopimusyhteiskunnaksi: yhteiseksi lupaukseksi siitä, että kukaan ei jää yksin tänään eikä huomenna. Lupauksen uskottavuus on koetuksella.

Yhteisen vastuun sijaan yhä useammin keskusteluissa ja päätösten perusteluissa korostetaan hyötyä, sopimatta tarkemmin kenelle tai keille hyötyä halutaan ohjata.

Kyse on ajatuksesta purkaa sopimusperustaisuutta omassa kansallisessa päätöksenteossa sekä laajemmin kansainvälisissä yhteistyörakenteissa.

HYVINVOINTIALUEET ovat näkyvä osa yhteistä vastuuta ja sopimusperustaisuutta. Ne sovittavat yhteen ihmisten palvelutarpeet, käytettävissä olevat voimavarat ja palvelujen yhdenvertaisen saatavuuden.

Tehtävä on vaativa. Jo lähivuosina väestön määrä ja ikärakenne ja sen myötä muun muassa henkilöstön saatavuus kehittyvät epätasaisesti kansallisesti eri hyvinvointialueilla ja eri hyvinvointialueiden sisällä.

Palvelutarpeet kasvavat monin paikoin juuri silloin, kun niiden järjestämiseen käytettävissä olevat voimavarat ovat kansallisesti entistä tiukemmalla.

Hyvinvointialueiden talousvaikeudet ovat todellisia. Taustalla ovat hyvinvointialueiden perustamisen yhteydessä tehdyt ratkaisut talouden resurssien jaosta kuntien ja hyvinvointialueiden välillä.

Tänään ravistaa kansallisen rahoituksen määräytymisen ja alueiden palvelutarpeiden epäsuhta.

Talouden tasapainottaminen on välttämätöntä. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä, kuinka paljon menoja voidaan vähentää tai kuinka nopeasti alijäämät saadaan katettua.

Ratkaisevaa on, millä keinoilla tasapaino saavutetaan ja millaisia seurauksia niillä on ihmisten arkeen, hyvinvointiin ja luottamukseen yhteiskuntaan.

Tarvittavien korjausliikkeiden tulee perustua tietoon ja tutkimukseen palvelujen ja toimintamallien vaikuttavuudesta sekä alueiden hallintorakenteiden uudistumisvaateesta.

Samaan aikaan, kun tiedon tarve ja merkitys kasvaa, tutkimuksen ja tiedon tuottamisen rakenteita rapautetaan. Luottamusta tietoon horjutetaan, jolloin tietoa käytetään suppeaan hyödyn tavoitteluun.

Kehityksen suunta on eriarvoistava ja lyhytnäköisen politiikan tekemistä.

HYVINVOINTIVALTION kestävyys ei ratkea talousarvioissa, tilinpäätöksissä tai yksittäisissä säästöpäätöksissä.

Ratkaisevaa on, säilyykö ihmisten luottamus yhteisiin instituutioihin ja kokevatko he järjestelmän oikeudenmukaiseksi.

Hyvinvoinnin yhteiskuntasopimus ei murene yhdessä päätöksessä. Se heikkenee vähitellen, kun kasvaa epäilys siitä saako apua silloin, kun sitä tarvitsee tai joutuuko selviytymään vaikeista elämäntilanteista yksin.

Paineet terveydenhuollon maksujen korotuksiin osana hyvinvointialueiden taloutta ovat yksi yhteisen sopimuksen reiluutta purkava ratkaisu. Maksu voi tuntua pieneltä niille, joilla on varaa maksaa.

Pienituloiselle, pitkäaikaissairaalle tai useita palveluja tarvitsevalle se voi olla este hakeutua hoitoon. Kun ihminen lykkää vastaanottoa tai hoitoa maksun vuoksi, hoidon tarpeen ongelma ei katoa.

Maksukattojen, maksuvapautusten ja maksujen alentamisen kaltaisilla järjestelyillä on tärkeä tehtävä kohtuuttoman maksurasituksen ehkäisemisessä.

Ne ovat osa yhteiskuntasopimuksen vastavuoroisuutta: järjestelmässä on oltava turvaverkko myös silloin, kun yhteisten palvelujen kustannukset muodostuvat yksittäiselle ihmiselle liian suuriksi.

Suojan on kuitenkin toimittava käytännössä, ei vain lainsäädännössä tai hallinnollisissa ohjeissa. Ihmisten on saatava tieto oikeuksistaan, menettelyjen on oltava ymmärrettäviä ja avun hakemisen riittävän yksinkertaista.

Erityisesti heikoimmassa asemassa olevien ei pidä joutua kantamaan kohtuutonta vastuuta siitä, että he osaavat vaatia heille kuuluvia helpotuksia.

Yhteiskunnan hyvinvointisopimus ei lupaa rajattomia palveluja. Se lupaa, ettei avun saaminen riipu kohtuuttomasti ihmisen varallisuudesta, elämäntilanteesta, yhteiskunnallisesta asemasta tai asuinpaikasta.

Kirjoittaja on Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialueen aluevaltuuston varapuheenjohtaja, sosiaalineuvos ja yhteiskuntatieteiden tohtori Seinäjoelta.